Näytetään tekstit, joissa on tunniste elokuva. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste elokuva. Näytä kaikki tekstit

maanantai 18. kesäkuuta 2012

Alaston hanuri nyt ja huomenna

Suuria sisällöttömiä sanoja
  
Sydneyläinen elokuvakoulun lehtori Mike Jonesin ihannemaailmassa ollaan ajan hermoilla. Hän kertoo haastattelussa toivovansa, että hänen oppilaansa Sydneyssä oppisivat hallitsemaan mahdollisimman monet tekniset keinot tuottaa kuvaa ja ääntä. Sinänsä tavoittelemisen arvoinen ajatus, mutta hänen suurieleisten pohdintojen joukossa huomaan pyöritteleväni mielessäni montaa muttaa.
    
Ärsytys valtaa mielen. Loputonta tekniikan ylistystä. Hah, sitähän me olemme kuulleet koko pienen ikämme kun satuimme syntymään kehityksen kehtoon. Loputon kehittyminen suuntaan ja toiseen. Kehitämme ja kehitymme, mutta mitä varten?
    
Suomalainen elokuvateollisuus on tällä hetkellä nähdäkseni tekniseltä osaamiseltaan riittävän laadukasta sisällön tasoon nähden. Miksi heittäisimme loputtomasti rahaa ja voimavaroja silkkaan tekniikan hiomiseen? Kuvataksemme vähän paremmalla laadulla ja vielä vähän terävämmin sitä samaa tavallista kurjempien ihmisten tavallista kurjempaa kärsimystä viinoineen ja irtosuhteineen Samuli Edelmannin siellä täällä nenille hyppivästä takalistosta puhumattakaan? Siinä se Suomen valttikortti tuntuu kaikessa alastomuudessaan olevan. Surullista. 
  
Häjyt, perinteinen suomalainen elokuva:
Tavallista kurjempien ihmisten tavallista kurjempaa kärsimystä.
Viinan, irtosuhteiden ja Samulin alastoman hanurin tyyssija.
Viime vuosien tavoitteena on ollut suomalaisten elokuva- ja tv-tuotantojen määrän kasvattaminen, viennin parantaminen, digitaalisen teknologian laajamittainen käyttöönotto, markkinoinnin kehittäminen, kansainvälistyminen, jne. Tavoitteet ovat suuria ja kurkottelemisen arvoisia, mutta keinot niiden saavuttamiseksi tuntuvat olevan hukassa yhdeltä jos toiseltakin elokuvantekijältä. Haasteena on oppia synnyttämään raikkaita ideoita ja ravistella ne esiin synnyttäjistään. Me suomalaiset emme voi olla kaikki samasta puusta veistettyjä. Kuitenkin suomalaiset elokuvat antavat ymmärtää, että juuri näin olisi. Se on kohtuuttoman väärin. 
   
Bisnestä
    
Perheestä on tullut riesa, kodin lämmöstä on jäljellä tunteeton termi, omistusasunto. Vanhukset ja sairaat ovat yhteiskunnan kuonaa. Viidakon laki on tullut yhteisvastuun tilalle. Kiire hallitsee arkea. Lapsissa piilee toivon kipinä. Kuka tahansa viisivuotias pikku Iida tietää, montako tikkaria euron kolikolla saa ja millä hinnalla tikkari kannattaa päiväkodissa myydä eteenpäin, jotta siitä irtoaa mahdollisimman suuri voitto. Elämästä on tullut bisnestä. Ja joskus niin idealistinen elokuvateollisuuskin on jo ajat sitten antautunut ikuisen tuoton tavoittelun pirullisen oravanpyörän armoille. Tässä vaiheessa minä haluan aloittelevana elokuvantekijänä niellä ylpeyteni, ennen kuin päädyn tukehtumaan siihen. Heikkous on synti. Minä olen syntinen.
    
Tuskin klassikkomusikaali Singin’ in the Rainia (1952) tehtiin nokka pystyssä vedoten pelkästään huikeaan tekniseen taitoon. Ei, siinä ei todellakaan vedottu siihen, vaikka tekniikka olikin varmasti sen ajan huippuluokkaa. Suurenmoisuus perustuu tarinan nöyrään voimaan, näyttelijäntyöhön, huikaiseviin koreografioihin ja lauluesityksiin. Elämykseen. Tekniikka on ollut apuväline, jolla on tallennettu tekijöistä ammennettu upeus, siinä kaikki. Tuskin tekijät itsekään olivat projektia aloittaessaan tietoisia siitä, minkälaisen tulevan mestariteoksen äärellä työskentelevät. Tuskin he päällimmäisenä laskelmoivat, kuinka suuri voitto milläkin liikesarjalla ja kuvakulmalla saataisiin. Ei, he eivät tehneet bisnestä. He seurasivat intohimoaan. Jokaisesta kuvasta paistaa ideoimisen ja tekemisen riemu. 
  
Yli 50 vuotta myöhemmin tehty suomalainen täysin laskelmoidunoloinen ja sillä totaalisesti pilattu musikaalielokuva, Jos rakastat, on suoranainen häpeäpilkku elokuvahistoriassa. Singin’ in the Rainin kaltaiset teokset ovat hiipumassa olemattomiin yhä teknologisoituvassa nykyisyydessä ja tulevaisuudessa. Kuinka monta Mikko Leppilampea tasapaksuine roolisuorituksineen tarvitaan, ennen kuin tajuamme astua elokuvan sisällön laadun parantamisen saralla uskaliaan, mutta välttämättömän harppauksen eteenpäin?
    
  
  
Sateenkaaren pää
  
Elämme ikuista välivaihetta. Toteammeko ikinä: Tässä se on. Tässä on kaikki ja muuta emme tarvitse. Emme tarvitse sitä aarretta sateenkaaren päästä, sitä ikuista ”parempaa”. Meillä on taito ja meillä on valta ja voima toteuttaa. Se riittää. Mike Jones pyrkii ravaamaan tekniikan kannoilla, mutta ehkä me sen sijaan voisimme pysähtyä keskittymään, opettelemaan tätä hetkeä, edes pienen hengähdyksen ajan. Ja aivan oikeasti, jäisikö kukaan paitsi mistään, jos jokin tulevaisuuden 6D-mikälieteknologia jää keksimättä? Voisimmeko kaivata jotain, jota emme välttämättä osaa nykytekniikan valossa edes kuvitella mahdolliseksi? Tuskin.
      
Lars von Trierin mestariteos Dancer in the Dark riemastuttaa nuorta elokuvantekijää sillä tosiasialla, ettei se rehvastele teknisellä suoriutumisella. Joidenkin väitteiden mukaan elokuva on kuvattu halvoille mini DV–nauhoille. Mieleeni ei tule toista yhtä syvästi tunteella ladattua elokuvaa, yhtä vahvasti läsnäololla sykähdyttäviä kohtauksia ja yhtä koskettavaa tarinaa.
      
Olen varma siitä, että suomalaisen elokuvan tasoa on mahdollista parantaa huimasti jo lähivuosien aikana. Käsikirjoitusten laadun on parannuttava, samoin näyttelijänohjauksen. Ei ole mahdotonta, että suomalainen elokuva alkaisi tuottaa suorastaan sillä tarmolla, joka olisi vähintäänkin suotavaa elokuvateollisuuden säilymisen ja rohkeammankin laajentumisen kannalta. Ryhtiä sisältöihin on saatava ja mielellään pian. Ehkä näin tulevillekin elokuva- ja tv-alan ammattilaisille piisaa töitä tällä epävakaalla alalla. 
    
Elokuvantekijöiden on aika avata silmänsä ja huomata, mikä on tärkeää suomalaiselle yhteiskunnalle juuri nyt. Läsnäolo. Tämä hetki. Sitä ei enää ole.
    
Henriikka
  

keskiviikko 13. kesäkuuta 2012

Pedofiilin päiväuni

Mom, am I beautiful? 
  
Meistä kukaan ei varmastikaan ole onnistunut välttymään joka rakosesta silmille hyppelehtivältä pikkulasten kauneuskilpailutrendiltä. Huoh, sietämätöntä. Kuitenkin, jostain käsittämättömästä syystä me katsomme noita dokumentteja jotka käsittelevät lapsimissejä, luemme juttuja... Taidamme olla inhoelämysten parhaita kavereita. Parilla klikkauksella minäkin onnistuin löytämään läjäpäin surullista settiä pikkumissukoista: 
 
" Vasta 3-vuotias Savanna Jackson käy kuukausittain suihkurusketuksessa. Hänen äitinsä Lauren Jackson on vienyt tyttärensä kauneussalonkiin rusketettavaksi siitä lähtien, kun lapsi oli 2-vuotias.
  
Yhdysvaltojen Michiganissa asuva Savanna tarvitsee äidin mukaan rusketusta lasten kauneuskilpailuita varten, joihin tyttö osallistui ensimmäisen kerran jo 10-kuukautisena. Idean tekorusketuksen hankintaan Lauren sai, kun hän näki kisoissa toisella kilpailijalla tasaisen päivetyksen.
  
- Haluan tyttärelläni olevan parhaat mahdollisuudet voittaa, muilla ei saa olla epäreiluja etuja. Nykyään ruiskurusketus on hitti lähes kaikilla kilpailijoilla. Sitä paitsi, Savanna rakastaa itsekin tummempaa ihoaan, Lauren Jackson selittää. "
  
Tästä uutioi Iltalehti. Lauren-äiti haluaa jutussa myös painottaa, ettei hän aio viedä harrastusta liian pitkälle. Ikään kuin kuukausittainen suihkuruskettaminen tai pienen tytön meikkaaminen ylipäätään ei olisi jo valovuosia liian pitkällä! 
 
" - En koskaan edes harkitsisi Savannalle kauneusleikkausta tai Botox-pistoksia. Hän käyttää jo enemmän meikkiä kuin minä, äiti toteaa The Sunissa. "
  
Täältä voi käydä lukemassa koko jutun ja katsomassa äidin ja suihkurusketetun tyttären kuvan.

Täältä voi käydä kurkkaamassa pientä prätkätyttöä, joka on muuten sama kuin taannoisen Pretty Woman -huorakohun pikkumissi.

Täältä voi käydä kauhistelemassa muksua, joka on varustettu tekotissein ja -takapuolin!

 
Miksi? 
Miksi nämä äidit haluavat muokavata lapselleen näin kieroutuneen maailmankuvan? Miksi he haluavat kertoa lapselleen, että vain olemalla kaunein - vaikka tässäkin tapauksessa kauneus on mitä ilmeisimmin katsojan kummallisessa silmässä - voi menestyä?
  
Vaikea käsittää. Tässä vielä pari videopätkää lasten kauneuskisoista:


 
Jälkimmäisellä videolla pienimmät lapset ovat tuskin oppineet kävelemään! 
  
En haluaisi sanoa tätä ääneen, en haluaisi edes ajatella tätä, mutta eikö tämä kaikki ole kuin suoraan pedofiilin märästä päiväunesta?
  
Miksi tämä pieni lapsi on tällätty näyttämään kolmekymppiseltä?
   
Little Miss Sunshine
  
Olive alias Abigail Breslin 10 vuotiaana.
Pienen hyväntuulisen vastaiskun pikkulasten kauneuskilpailuille luo elokuva Little Miss Sunshine (2006). Elokuvassa seitsemänvuotias Olive-tyttö saa tietää pääsevänsä mukaan kauneuskilpailuun ja hän lähteekin koko erikoislaatuisen perheensä voimin matkaamaan Uudesta Meksikosta Kaliforniaan keltaisella pikkubussilla. Matkan loputtomista kommelluksista huolimatta poppoo pääsee kuin pääseekin perille ja Oliven on aika osallistua kauneuskilpailuun. 
  
Little Miss Sunshine -kilpa samannimisessä elokuvassa.
Muut kilpailuun osallistuvat pikkutytöt ovat täydessä tällingissä paksuine pakkelikerroksineen, äärettömän pitkine tekoripsineen ja kalliine asuineen, mutta Olive ei moisia hepeneitä huoli. Kalman kalpea Olive aikoo lampsia tekorusketuksessa ja glitterissä kylvetettyjen muksujen rinnalla lavalle punainen uimapuku päällään, silmälasit nenällään, ilman meikkejä ja kampauksia. Osa perheestä tajuaa Oliven nolaavan pian itsensä ja päätyvän todennäköisesti kanssakilpailijoiden armottoman pilkan kohteeksi, kun ei ole laittautunut samalla tavoin överisti kuin muut lapsukaiset. He yrittävät taivutella Oliven jättämään kilpailun sikseen, ennen kuin ehtii mennä lavalle nöyryytettäväksi. Oliven äiti kuitenkin toteaa, että Olive saa olla Olive, hän on kaikista paras omana itsenään.  
  
Little Miss Sunshine -elokuva on kepeän viihdyttävä, mutta todellisuudessa pikkumissien kilpailu vääristyneiden kauneusihanteiden maailmassa on kovaa ja stressaavaa puuhaa. 
  
Sydämestäni toivon ettei tämä kamala villitys rantaudu Suomeen.

Voit seurata Lapsimissit -dokumenttisarjaa  Liviltä, katso tarkemmat lähetysajat täältä.
 

  
  
Henriikka
  

perjantai 8. kesäkuuta 2012

Realityn tulevaisuudennäkymiä


Jäin vielä pyörittelemään päässäni tuota tositelevisioteemaa.

Uusia kanavia syntyy koko ajan. Ohjelmia tarvitaan jatkuvalla syötöllä. Tosi-tv on halpaa. Sitä voi tehdä suuria määriä kohtalaisen pienellä vaivalla. Esimerkiksi US-television draaman tuotantohinta saattaa olla noin 1,5 milj/tunti, mutta realityn vain 200 000/tunti. On siis todennäköistä, ettei tositelevisio ole liukenemassa keskuudestamme mihinkään ainakaan ihan lähiaikoina. Sori vaan laatudraamanystävät, en minäkään riemuissani ole. 

Oletteko tulleet ajatelleeksi, minkälaista realitya telsumme tuuttaa vuosien päästä. Emme ehkä tyydykään enää harmittomiin eläinohjelmiin, jossa söpöjä koiranpentuja pelastetaan viemäreistä. Emme ehkä jaksakaan tuijottaa eristettyyn taloon majoitettuja entuudestaan toisilleen tuntemattomia alkoholisoituneita ihmisiä enää päivästä toiseen… Alammeko vaatia uudenlaista rouheutta aina äärimmäisyyksiin asti?

The Truman Show

Vuonna 1998 tehty Jim Carreyn tähdittämä elokuva Truman Show alkaa tuntua jo melkein huolestuttavan realistiselta tulevaisuudennäkymältä tositelevisiokentällä. Elokuvassa kolmenkymmenen kieppeillä huiteleva päähenkilö Truman saa selville olevansa osa jättimäistä tositelevisiokoneistoa. Eikä ihan mikä tahansa pikkuinen osanen, vaan päähenkilö. Kaikki ihmiset hänen elämässään – vanhemmat, ystävät, jopa vaimo - paljastuvat huijareiksi, näyttelijöiksi, jotka ovat vain noudattaneet ennalta määrättyä käsikirjoitusta jo kolmenkymmenen vuoden ajan. Truman Show’ta varten on rakennettu jättimäinen kuvausstudio, jonne Trumanin kotikaupunki on lavastettu. Kaupunki on saarella ja Trumania on pienestä pitäen peloteltu vedestä, jotta hänen ei tekisi mieli lähteä tutkimaan kaupungin ulkopuolista elämää.

Ympäri maailmaa ihmiset seuraavat vastaanottimistaan suorana lähetyksenä sekä Trumanin arkipäiväistä elämää että rankempia koettelemuksia valheiden alkaessa hiljalleen paljastua.


Voisiko näin käydä oikeassa elämässä? Voisiko joku tuotantojätti keksiä tekevänsä maailmankuulun sarjan, jonka päätähti ei edes tiedä esiintyvänsä siinä? Miljardibudjetin piilokameraohjelma rakennettuna yhden ihmisten ympärille. Miljoonien katsojien riemuksi. Viihteeksi. Kuinka pitkälle televisioteollisuus on valmis menemään viihteen nimissä?  Ihmisoikeussopimusten yli? Jo vain, se surullinen rajapyykki on jo saavutettu. Ensimmäisenä räikeästi Aasiassa.

Nasubi

Japanilainen Nippon-TV alkoi tuottaa tositelevisiosarja Nasubia 90-luvun lopulla. Siitäpä ei ihan mikä tahansa harmiton komedia tullutkaan. Tomoaki Hamatsu –niminen mies arvottiin hakijoiden joukosta mukaan ”showbisnes-työhön”. Pahan kerran höynäytetty miesparka pakotettiin elämään eristetyssä huoneessa niin kauan, kunnes saisi kokoon miljoona jeniä. Rahankeruu hoitui osallistumalla postikorteilla erilaisiin kilpailuihin ja raha-arvontoihin. Huoneessa ei ollut mitään mukavuuksia, ei edes vaatteita miehelle. Ainoa asia, josta hän sai seuraa, olivat sanomalehdet, joista hän etsi arvontoja. Kun Tomoaki Hamatsu vihdoin ylsi rahatavoitteeseen, hänet vapautettiin huoneesta. Miespolo ehti jo huokaista helpotuksesta, kunnes huomasi olevansa kaukana kotoa Etelä-Koreassa ilman rahaa, ilman vaatteita. Hänen seuraava tehtävä oli jälleen kerätä rahaa ja selviytyä kotiin Japaniin. 

Reppana. 

Toivon todella, että katsojalukutavoitteet saavutetaan tulevaisuudessakin kohtalaisen harmittomalla viihteellä, ettei mitään tuollaista pääsisi enää tapahtumaan.

Henriikka 


ps. The Truman Show on loistava leffa, suosittelen!
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...