A New Beginning

Voi ihme! Pieni talo preerialla yhdeksännen ja viimeisen tuotantokauden DVD-boksi on ilmestynyt Suomessakin!

Tv-sarjan Ingallssin perhe: Isä Charles, äiti Caroline, tytöt Mary, Carrie ja Laura.

Jotain taianomaista täytyy piillä sarjassa, joka jo vuonna 76 ihastutti omia vanhempiani ja joka vielä kymmeniä vuosia myöhemmin ihastuttaa katsojaansa sydämellisyydellään ja vilpittömän hyvällä mielellään. Pieni talo preerialla -sarjaa kuvattiin Amerikassa kymmenisen vuotta samojen keskushahmojen ja -näyttelijöiden voimalla. 182-osaista sarjaa on näytetty kokonaisuudessaan useaan otteeseen Suomenkin televisiossa. 

Sarja perustuu Laura Ingalls Wilderin päiväkirjoihin. Laura läheisineen eli 1880-70-luvun Minnesotassa.  

Oikea Laura Ingalls Wilder.

Melissa Gilbert, Laura Ingalls Wilderin näyttelijä.

Näyttelijäkaartia uusimmissa tuotantokausissa. Lauran hahmo on 
viimeisissä tuotantokausissa jo aikuinen. Näyttelijä on pysynyt 
samana koko sarjan ajan.

Uunituore  9. tuotantokauden DVD-boksi.

Nahistunut koppura

Yksi jos toinenkin on miettinyt varmasti, mikä ihme siinä on kun mainoksessa hampurilainen näyttää täydellisen mehevältä ja ryhdikkäältä, mutta eteemme lyödystä kääröstä paljastuu vääjäämättä nahistunut, littana, sanalla sanoen ruma hampurilaisen irvikuva. 

  

 Nam? Tämmöinenkin ylläri paljastui käärepaperista tässä taannoin.

  

Noh, nyt McDonald's päästää meidät näkemään, kuinka mainoskuvia oikein otetaan ja kuinka meitä poloisia pikaruokakulttuurin uhreja huijataan. Vai huijataanko? Otetaan selvää Mäkkärin tekemältä videolta: 

  

  
Kuvattavan hampurilaisen työvaiheisiin käytetään monin verroin enemmän aikaa, kuin myytäviin tuotteisiin. Jopa ketsuppi ruiskutetaan erikseen näyttämään mahdollisimman houkuttelevalta tursuillessaan hampurilaisen välistä, suolakurkkuja asetellaan ja juustoa muotoillaan käsittämättömän pikkutarkasti. Kaikkien ainesosien on oltava näkyvissä. Lohduttavaa on, että ainakin kyseessä on tismalleen samat ainekset, kuin ne, mitä suuhun mätämme. 

  

  

Henriikka 

 

Never say no to Panda!

Panda ei jätä koskaan kylmäksi. Hämmästyttävän toimiva egyptiläinen mainos on kiirinyt naurattamaan netinkäyttäjiä ympäri maailman. Se markkinoi Panda-juustoa. Harmillisesti me täällä kaukana emme pääse kokemaan tuon ihmeellisen juuston makukirjoa.  

  

Tässäpä hervottoman hauskan mainossarjan top 5!

  

 

Otetaan vertailukohteeksi vielä oma suomalainen Pandamme: 
 

  

  

  
Tämä Panda on 1960-70 -luvulta
  

   
Henriikka
 

Parsakaalin tuho

Kun aikoinaan muutin kotoa omilleni osaksi epämääräistä kommuunia, jouduin törmäyskurssille täysin uudenlaisen ajatuksen kanssa. Minua pidettiin uusavuttomana. Syy ei suinkaan ollut siinä, etten olisi osannut kuoria perunoita tai vatkata kermasta vaahtoa, saati loihtia mureita sisäfileepihvejä kera kermaisen pippurikastikkeen ja parsakaalipiiraan, ei. Minä osasin kaiken tuon. Syyksi riitti yksinkertaisesti se, etten osannut käyttää mikroaaltouunia. Niin, tuota keittiön palvottua keskipistettä. Ketään ei liikuttanut, jos joku ei osannut käyttää oikeaa uunia. Sitä pidettiin vain normaalina.

 

Meillä ei lapsuudenkodissani ole mikroa, ei astianpesukonetta tai edes vedenkeitintä. Ensimmäinen kahvinkeitinkin rantautui taloon vasta toissa jouluna. Mutta me pärjäämme, kiitos kysymästä, me pärjäämme loistavasti! Muille ihmisille tilanteemme tuntuu olevan paljon mieltä raastavampaa. Olemme tottuneet pesemään astiat käsin, olemme tottuneet käyttämään uunia ja hellaa ja päätä ruokaa laittaessa, olemme myös tottuneet hakemaan perunat ja porkkanat omalta maalta, tomaatit ja kurkut omasta kasvihuoneesta ja tekemään piparitaikinankin alusta asti itse, ei siinä ole mitään hirvittävän mystistä.

  

Mikä on sen sukupolven kohtalo, jolla tulee sanasta ananas ensimmäisenä mieleen tölkki? Mihin on maailma porskuttamassa, jos parikymppinen pariskunta on pulassa astianpesukoneen mennessä rikki? Tavallinen kotiruoka näyttää olevan erittäin ten minutes ago ja kaappitilan vallanneet valmiiksi raastetut pizzajuustot ja aivan käsittämättömät purkistaan räjähtäen sinkoilevat tölkkicroissantit tuntuvat suorastaan pilkkaavan nurkassa nököttävää parsakaalia. Valmiskaakaoiden valtakunnassamme elintarviketeollisuuden ihmeet painostavat ihmispolot ylenpalttiseen laiskuuteen.

Keittiö, mitä me sinulla enää teemme? Suotta kalliita neliöitä tuhlaillaan. Nopeutta, helppoutta, vaivattomuutta. Tehokasta, tehokasta, tehokasta. Minä annan parsaparalle vielä mahdollisuuden. Todellisuus on se, että tänäänkin tulen viettämään keittiössäni aikaani vähintään tunnin ruokaa valmistaen. Hidasta ja tylsää? Joskus sitäkin, mutta ainakin tiedän, mitä suuhuni mätän.

Olen erittäin iloisesti yllättynyt laajempaakin suosiota saaneesta ns. kotoilu-trendistä. Asioita - ruokaa, vaatteita, käyttöesineitä, yms. - on alettu tekemään entistä enemmän itse, omin käsin, tietoisina siitä, minkälaisten raaka-aineiden kanssa ollaan tekemisissä. Voi osittain olla blogikulttuurinkin ansiota, että kotoilu on kasvattanut suosiotaan huimasti. Toivottavasti ilmiö pitää pintansa.

    
 

Henriikka

   

Suomalaiset japanilasten tv-ruuduilla

Japanilaiset rakastavat suomalaisia. Sitä tosiasiaa on alettu antaumuksella hyödyntämään myös Japanin mainosbisneksessä. 

Viime syksynä kuvatussa Woodpecker Filmin tuottamassa mainosduossa markkinoidaan japanilaista vatsalääkettä. Jos katsoo ja kuuntelee oikein tarkkaan, voi huomata jälkimmäisen mainoksen lopussa "Oisku taberu, sin seruberun" jälkeen keskimmäisen siskon toteavan "Olen suomalainen!" Mitenkähän tuo on käännetty japaniksi... Jotenkin niin liikuttavan tökerö tapa pointata, että nimenomaan nuo iki-ihanat suomalaiset meille markkinoi tätä vatsalääkettä. Ihanan japanilaista. 

Todella mahtavia mainoksia!

 

Selbelle - Couple & Three Sisters from Woodpecker Film on Vimeo.

Henriikka 

  

Alaston hanuri nyt ja huomenna

Suuria sisällöttömiä sanoja

  

Sydneyläinen elokuvakoulun lehtori Mike Jonesin ihannemaailmassa ollaan ajan hermoilla. Hän kertoo haastattelussa toivovansa, että hänen oppilaansa Sydneyssä oppisivat hallitsemaan mahdollisimman monet tekniset keinot tuottaa kuvaa ja ääntä. Sinänsä tavoittelemisen arvoinen ajatus, mutta hänen suurieleisten pohdintojen joukossa huomaan pyöritteleväni mielessäni montaa muttaa.

    

Ärsytys valtaa mielen. Loputonta tekniikan ylistystä. Hah, sitähän me olemme kuulleet koko pienen ikämme kun satuimme syntymään kehityksen kehtoon. Loputon kehittyminen suuntaan ja toiseen. Kehitämme ja kehitymme, mutta mitä varten?

    

Suomalainen elokuvateollisuus on tällä hetkellä nähdäkseni tekniseltä osaamiseltaan riittävän laadukasta sisällön tasoon nähden. Miksi heittäisimme loputtomasti rahaa ja voimavaroja silkkaan tekniikan hiomiseen? Kuvataksemme vähän paremmalla laadulla ja vielä vähän terävämmin sitä samaa tavallista kurjempien ihmisten tavallista kurjempaa kärsimystä viinoineen ja irtosuhteineen Samuli Edelmannin siellä täällä nenille hyppivästä takalistosta puhumattakaan? Siinä se Suomen valttikortti tuntuu kaikessa alastomuudessaan olevan. Surullista. 

  

Häjyt, perinteinen suomalainen elokuva:
Tavallista kurjempien ihmisten tavallista kurjempaa kärsimystä.
Viinan, irtosuhteiden ja Samulin alastoman hanurin tyyssija.

Viime vuosien tavoitteena on ollut suomalaisten elokuva- ja tv-tuotantojen määrän kasvattaminen, viennin parantaminen, digitaalisen teknologian laajamittainen käyttöönotto, markkinoinnin kehittäminen, kansainvälistyminen, jne. Tavoitteet ovat suuria ja kurkottelemisen arvoisia, mutta keinot niiden saavuttamiseksi tuntuvat olevan hukassa yhdeltä jos toiseltakin elokuvantekijältä. Haasteena on oppia synnyttämään raikkaita ideoita ja ravistella ne esiin synnyttäjistään. Me suomalaiset emme voi olla kaikki samasta puusta veistettyjä. Kuitenkin suomalaiset elokuvat antavat ymmärtää, että juuri näin olisi. Se on kohtuuttoman väärin. 

   

Bisnestä

    

Perheestä on tullut riesa, kodin lämmöstä on jäljellä tunteeton termi, omistusasunto. Vanhukset ja sairaat ovat yhteiskunnan kuonaa. Viidakon laki on tullut yhteisvastuun tilalle. Kiire hallitsee arkea. Lapsissa piilee toivon kipinä. Kuka tahansa viisivuotias pikku Iida tietää, montako tikkaria euron kolikolla saa ja millä hinnalla tikkari kannattaa päiväkodissa myydä eteenpäin, jotta siitä irtoaa mahdollisimman suuri voitto. Elämästä on tullut bisnestä. Ja joskus niin idealistinen elokuvateollisuuskin on jo ajat sitten antautunut ikuisen tuoton tavoittelun pirullisen oravanpyörän armoille. Tässä vaiheessa minä haluan aloittelevana elokuvantekijänä niellä ylpeyteni, ennen kuin päädyn tukehtumaan siihen. Heikkous on synti. Minä olen syntinen.

    

Tuskin klassikkomusikaali Singin’ in the Rainia (1952) tehtiin nokka pystyssä vedoten pelkästään huikeaan tekniseen taitoon. Ei, siinä ei todellakaan vedottu siihen, vaikka tekniikka olikin varmasti sen ajan huippuluokkaa. Suurenmoisuus perustuu tarinan nöyrään voimaan, näyttelijäntyöhön, huikaiseviin koreografioihin ja lauluesityksiin. Elämykseen. Tekniikka on ollut apuväline, jolla on tallennettu tekijöistä ammennettu upeus, siinä kaikki. Tuskin tekijät itsekään olivat projektia aloittaessaan tietoisia siitä, minkälaisen tulevan mestariteoksen äärellä työskentelevät. Tuskin he päällimmäisenä laskelmoivat, kuinka suuri voitto milläkin liikesarjalla ja kuvakulmalla saataisiin. Ei, he eivät tehneet bisnestä. He seurasivat intohimoaan. Jokaisesta kuvasta paistaa ideoimisen ja tekemisen riemu. 

  

Yli 50 vuotta myöhemmin tehty suomalainen täysin laskelmoidunoloinen ja sillä totaalisesti pilattu musikaalielokuva, Jos rakastat, on suoranainen häpeäpilkku elokuvahistoriassa. Singin’ in the Rainin kaltaiset teokset ovat hiipumassa olemattomiin yhä teknologisoituvassa nykyisyydessä ja tulevaisuudessa. Kuinka monta Mikko Leppilampea tasapaksuine roolisuorituksineen tarvitaan, ennen kuin tajuamme astua elokuvan sisällön laadun parantamisen saralla uskaliaan, mutta välttämättömän harppauksen eteenpäin?

    

  

  

Sateenkaaren pää

  

Elämme ikuista välivaihetta. Toteammeko ikinä: Tässä se on. Tässä on kaikki ja muuta emme tarvitse. Emme tarvitse sitä aarretta sateenkaaren päästä, sitä ikuista ”parempaa”. Meillä on taito ja meillä on valta ja voima toteuttaa. Se riittää. Mike Jones pyrkii ravaamaan tekniikan kannoilla, mutta ehkä me sen sijaan voisimme pysähtyä keskittymään, opettelemaan tätä hetkeä, edes pienen hengähdyksen ajan. Ja aivan oikeasti, jäisikö kukaan paitsi mistään, jos jokin tulevaisuuden 6D-mikälieteknologia jää keksimättä? Voisimmeko kaivata jotain, jota emme välttämättä osaa nykytekniikan valossa edes kuvitella mahdolliseksi? Tuskin.

      

Lars von Trierin mestariteos Dancer in the Dark riemastuttaa nuorta elokuvantekijää sillä tosiasialla, ettei se rehvastele teknisellä suoriutumisella. Joidenkin väitteiden mukaan elokuva on kuvattu halvoille mini DV–nauhoille. Mieleeni ei tule toista yhtä syvästi tunteella ladattua elokuvaa, yhtä vahvasti läsnäololla sykähdyttäviä kohtauksia ja yhtä koskettavaa tarinaa.

      

Olen varma siitä, että suomalaisen elokuvan tasoa on mahdollista parantaa huimasti jo lähivuosien aikana. Käsikirjoitusten laadun on parannuttava, samoin näyttelijänohjauksen. Ei ole mahdotonta, että suomalainen elokuva alkaisi tuottaa suorastaan sillä tarmolla, joka olisi vähintäänkin suotavaa elokuvateollisuuden säilymisen ja rohkeammankin laajentumisen kannalta. Ryhtiä sisältöihin on saatava ja mielellään pian. Ehkä näin tulevillekin elokuva- ja tv-alan ammattilaisille piisaa töitä tällä epävakaalla alalla. 

    

Elokuvantekijöiden on aika avata silmänsä ja huomata, mikä on tärkeää suomalaiselle yhteiskunnalle juuri nyt. Läsnäolo. Tämä hetki. Sitä ei enää ole.

    

Henriikka

  

Pedofiilin päiväuni

Mom, am I beautiful? 
  

Meistä kukaan ei varmastikaan ole onnistunut välttymään joka rakosesta silmille hyppelehtivältä pikkulasten kauneuskilpailutrendiltä. Huoh, sietämätöntä. Kuitenkin, jostain käsittämättömästä syystä me katsomme noita dokumentteja jotka käsittelevät lapsimissejä, luemme juttuja... Taidamme olla inhoelämysten parhaita kavereita. Parilla klikkauksella minäkin onnistuin löytämään läjäpäin surullista settiä pikkumissukoista: 
 

" Vasta 3-vuotias Savanna Jackson käy kuukausittain suihkurusketuksessa. Hänen äitinsä Lauren Jackson on vienyt tyttärensä kauneussalonkiin rusketettavaksi siitä lähtien, kun lapsi oli 2-vuotias.
  

Yhdysvaltojen Michiganissa asuva Savanna tarvitsee äidin mukaan rusketusta lasten kauneuskilpailuita varten, joihin tyttö osallistui ensimmäisen kerran jo 10-kuukautisena. Idean tekorusketuksen hankintaan Lauren sai, kun hän näki kisoissa toisella kilpailijalla tasaisen päivetyksen.
  

- Haluan tyttärelläni olevan parhaat mahdollisuudet voittaa, muilla ei saa olla epäreiluja etuja. Nykyään ruiskurusketus on hitti lähes kaikilla kilpailijoilla. Sitä paitsi, Savanna rakastaa itsekin tummempaa ihoaan, Lauren Jackson selittää. "
  

Tästä uutioi Iltalehti. Lauren-äiti haluaa jutussa myös painottaa, ettei hän aio viedä harrastusta liian pitkälle. Ikään kuin kuukausittainen suihkuruskettaminen tai pienen tytön meikkaaminen ylipäätään ei olisi jo valovuosia liian pitkällä! 

 

" - En koskaan edes harkitsisi Savannalle kauneusleikkausta tai Botox-pistoksia. Hän käyttää jo enemmän meikkiä kuin minä, äiti toteaa The Sunissa. "
  

Täältä voi käydä lukemassa koko jutun ja katsomassa äidin ja suihkurusketetun tyttären kuvan.

Täältä voi käydä kurkkaamassa pientä prätkätyttöä, joka on muuten sama kuin taannoisen Pretty Woman -huorakohun pikkumissi.

Täältä voi käydä kauhistelemassa muksua, joka on varustettu tekotissein ja -takapuolin!

 

Miksi? 

Miksi nämä äidit haluavat muokavata lapselleen näin kieroutuneen maailmankuvan? Miksi he haluavat kertoa lapselleen, että vain olemalla kaunein - vaikka tässäkin tapauksessa kauneus on mitä ilmeisimmin katsojan kummallisessa silmässä - voi menestyä?
  

Vaikea käsittää. Tässä vielä pari videopätkää lasten kauneuskisoista:

 

Jälkimmäisellä videolla pienimmät lapset ovat tuskin oppineet kävelemään! 
  

En haluaisi sanoa tätä ääneen, en haluaisi edes ajatella tätä, mutta eikö tämä kaikki ole kuin suoraan pedofiilin märästä päiväunesta?
  

Miksi tämä pieni lapsi on tällätty näyttämään kolmekymppiseltä?

   
Little Miss Sunshine
  

Olive alias Abigail Breslin 10 vuotiaana.

Pienen hyväntuulisen vastaiskun pikkulasten kauneuskilpailuille luo elokuva Little Miss Sunshine (2006). Elokuvassa seitsemänvuotias Olive-tyttö saa tietää pääsevänsä mukaan kauneuskilpailuun ja hän lähteekin koko erikoislaatuisen perheensä voimin matkaamaan Uudesta Meksikosta Kaliforniaan keltaisella pikkubussilla. Matkan loputtomista kommelluksista huolimatta poppoo pääsee kuin pääseekin perille ja Oliven on aika osallistua kauneuskilpailuun. 
  

Little Miss Sunshine -kilpa samannimisessä elokuvassa.

Muut kilpailuun osallistuvat pikkutytöt ovat täydessä tällingissä paksuine pakkelikerroksineen, äärettömän pitkine tekoripsineen ja kalliine asuineen, mutta Olive ei moisia hepeneitä huoli. Kalman kalpea Olive aikoo lampsia tekorusketuksessa ja glitterissä kylvetettyjen muksujen rinnalla lavalle punainen uimapuku päällään, silmälasit nenällään, ilman meikkejä ja kampauksia. Osa perheestä tajuaa Oliven nolaavan pian itsensä ja päätyvän todennäköisesti kanssakilpailijoiden armottoman pilkan kohteeksi, kun ei ole laittautunut samalla tavoin överisti kuin muut lapsukaiset. He yrittävät taivutella Oliven jättämään kilpailun sikseen, ennen kuin ehtii mennä lavalle nöyryytettäväksi. Oliven äiti kuitenkin toteaa, että Olive saa olla Olive, hän on kaikista paras omana itsenään.  
  

Little Miss Sunshine -elokuva on kepeän viihdyttävä, mutta todellisuudessa pikkumissien kilpailu vääristyneiden kauneusihanteiden maailmassa on kovaa ja stressaavaa puuhaa. 
  

Sydämestäni toivon ettei tämä kamala villitys rantaudu Suomeen.

Voit seurata Lapsimissit -dokumenttisarjaa  Liviltä, katso tarkemmat lähetysajat täältä.
 

  
  

Henriikka