7 Wonders

Joko olet ehtinyt kokeilla 2011 Vuoden peli -tittelin (aikuistenpeli-kategoria) voittanutta 7 Wonders -lautapeliä? Nyt kipin kapin testailemaan! Loistava peli kyseessä nimittäin.

Pelaajia mukaan mahtuu 7, jokainen pelaaja saa siis yhden antiikin ihmeistä rakennettavakseen. Johtajat-lisäosa tuo mukaan Rooman ja mahdollistaa näin kahdeksannen pelaajan. 

Jokaiselle pelaajalle arvotaan oma lauta, jossa on ihme.
Ihmeitä rakennetaan kilpaa pelin ajan.

Ylhäällä Babylonin riippuvat puutarhat, alhaalla Gizan pyramidit.

  Tässäpä esittelyvideo kyseisestä pelistä:

  

Peliä voin suositella lautapelin ystävälle, joka arvostaa pelissä muuntautumiskykyä. Jokainen pelikerta on erilainen, jokaisessa laudassa on erilaiset ominaisuudet, taktikoida voi useilla tavoilla. Kokeneilla pelaajilla peli voi sujahtaa läpi 20 minuutissa, aloittelijoilla menee helposti melkein tunti. Peli vaatii perehtymistä ja se on syytä opetella ajan kanssa. Itse opetin pelin noin 50-vuotiaille vanhemmilleni, ehkä kuudennella pelikierroksella idea alkoi hahmottua heille. Mutta hekin olivat pelistä kovasti innoissaan vaikkeivat pitkään aikaan oikein mitään siitä tajunneetkaan! :D

    

Henriikka

  

Die potato!

Miksi tämä on hauskaa? Jopa minusta.  

"Hey, look at my new dog! Oh... Thats pretty cool. Ooohh! There's no dog! Oooooohhh! Ooooooohhhh!"

 

 
Lisää asdfmovie-videoita voi katsoa täällä.
 
Henriikka

Iso melu pienistä tisseistä

 Rintojen kohdalta topattu 

lasten uima-asu närkästyttää

"On härskiä, että pikkutytöistä pyritään 
tekemään aikuisempia kuin he ovat",

 helsinkiläinen äiti sanoo.

Hel­sin­ki­läi­nen 9-vuo­tiaan ty­tön äi­ti Pen­ni Osi­pow jär­kyt­tyi, kun hän kä­vi vii­me vii­kol­la Stock­man­nin ta­va­ra­ta­los­sa kat­so­mas­sa las­ten ui­ma-asu­ja.

Hän löy­si tyt­tö­jen ui­ma-asun, jon­ka ylä­osa on rin­to­jen koh­dal­ta to­pat­tu. Vaat­teen pie­nim­mät koot oli­vat 128–134-sent­ti­sil­le lap­sil­le, jot­ka ovat Suo­mes­sa yleen­sä 8–9-vuo­tiai­ta.

"On härs­kiä, et­tä pik­ku­ty­töis­tä py­ri­tään te­ke­mään ai­kui­sem­pia kuin he ovat. Täl­lai­nen vaa­te an­taa vää­rän vies­tin lap­sil­le. On omi­tuis­ta, et­tä Suo­mes­sa myy­dään täl­lai­sia", Osi­pow sa­noo.

Osi­pow ker­too lait­ta­neen­sa asus­ta ku­van Fa­ce­boo­kiin ja saa­neen­sa muil­ta­kin när­käs­ty­nei­tä kom­ment­te­ja. Hän on myös an­ta­nut kau­pal­le pa­lau­tet­ta.

Ui­ma-asun val­mis­ta­jan Esp­ri­tin Suo­men-toi­min­nois­ta vas­taa­va Piia Ros­si sa­noo ym­mär­tä­vän­sä äi­din reak­tion.

"­Mei­dän tar­koi­tuk­sem­me ei ole mis­sään ta­pauk­ses­sa teh­dä lap­sis­ta ai­kui­sia", Ros­si sa­noo.

"­Ky­sees­sä on kui­ten­kin glo­baa­li, tei­neil­le suun­nat­tu mal­lis­to, ei­kä si­tä voi­da muun­nel­la maas­ta toi­seen. Sa­mo­ja vaat­tei­ta myy­dään esi­mer­kik­si Kii­nas­sa, jos­sa 128-sent­ti­set lap­set ovat van­hem­pia kuin Suo­mes­sa."

Ros­si ko­ros­taa, et­tä ky­sei­sen ui­ma-asun top­paus on hy­vin ohut, ei­kä saa rin­to­ja näyt­tä­mään suu­rem­mil­ta. Sen voi ha­lu­tes­saan ot­taa pois. Sa­maa asua on myyn­nis­sä myös il­man top­paus­ta.

"­Jois­sa­kin tei­ni­mal­lis­ton ui­ma-asuis­sa on ohut top­paus sik­si, et­tä mur­ros­ikäi­set ty­töt ha­lua­vat usein suo­ja­ta ke­hit­ty­vää po­vea. Tä­mä on hy­vin herk­kä asia mo­nil­le ty­töil­le."

Stock­man­nin vies­tin­tä­pääl­li­kön No­ra Ma­li­nin mu­kaan on vai­kea ve­tää tark­kaa ikä­ra­jaa, mil­loin lap­si siir­tyy pien­ten las­ten vaat­teis­ta kou­lu­lais­mal­lis­toon.

"­Ky­sees­sä on kou­lu­ikäis­ten vaa­te, jon­ka koot al­ka­vat 128 sen­tis­tä ja ulot­tu­vat 170 sent­tiin. Me os­tam­me jo­kai­ses­ta mal­lis­tos­ta kaik­ki koot."

Väes­tö­lii­ton asian­tun­ti­ja­lää­kä­rin Rai­sa Cac­cia­to­ren mie­les­tä top­paus ui­ma-asun ylä­osas­sa en­nen mur­ros­ikää ko­ros­taa ai­kui­suut­ta.

"­To­pat­tu ylä­osa vie lap­sen aja­tuk­set sii­hen, et­tä hä­nel­lä pi­täi­si ol­la jo rin­nat, vaik­kei ole­kaan."

Cac­cia­to­re ko­ros­taa, et­tä ai­kuis­ten pi­täi­si suo­jel­la lap­sia kai­kil­ta ul­ko­nä­kö­pai­neil­ta.

"A­la­kou­lui­käi­sil­lä on oi­keus kes­kit­tyä miet­ti­mään, py­syy­kö hiek­ka­lin­na ka­sas­sa, leik­kiä ja iloi­ta lap­suu­des­ta. Lap­sel­la on oi­keus tun­tea, et­tä hän kel­paa juu­ri sel­lai­se­na kuin on."

Cac­cia­to­ren mie­les­tä vaa­te­teol­li­suu­des­sa on huo­les­tut­ta­va tren­di, jo­ka te­kee lap­sis­ta ai­kui­sem­pia. Hä­nen mie­les­tään vaat­teen myy­jäl­lä eli täs­sä ta­pauk­ses­sa Stock­man­nil­la on vas­tuu sii­tä, mi­tä lap­sil­le tar­jo­taan. "­Tot­ta kai pie­nim­mät koot voi jät­tää os­ta­mat­ta. Vii­me kä­des­sä ra­jan ve­tä­vät van­hem­mat."

Lap­si­asiain­val­tuu­tet­tu Ma­ria Kai­sa Au­la sa­noo, et­tä täs­sä on myös ky­se glo­ba­li­saa­tion lie­veil­miös­tä.

"­Jos mal­lis­tot rää­tä­löi­täi­siin eri mark­ki­noil­le, täl­lai­sia asu­ja tus­kin näh­täi­siin pie­nim­mis­sä ko­ko­luo­kis­sa Suo­mes­sa", hän sa­noo.

"­Ku­lut­ta­jan kan­nat­taa an­taa kau­pal­le pa­lau­tet­ta, jos ko­kee tuot­teet lap­sen ke­hi­tyk­sel­le on­gel­mal­li­sik­si", Au­la sa­noo.

   

Jaana Savolainen

Helsingin Sanomat

  

Ei mitään lisättävää.

  

Kai pikkupojillekin valmistetaan jo topattuja boksereita..? Ihan vaan reiluuden nimissä. 

  

Henriikka

  

A New Beginning

Voi ihme! Pieni talo preerialla yhdeksännen ja viimeisen tuotantokauden DVD-boksi on ilmestynyt Suomessakin!

Tv-sarjan Ingallssin perhe: Isä Charles, äiti Caroline, tytöt Mary, Carrie ja Laura.

Jotain taianomaista täytyy piillä sarjassa, joka jo vuonna 76 ihastutti omia vanhempiani ja joka vielä kymmeniä vuosia myöhemmin ihastuttaa katsojaansa sydämellisyydellään ja vilpittömän hyvällä mielellään. Pieni talo preerialla -sarjaa kuvattiin Amerikassa kymmenisen vuotta samojen keskushahmojen ja -näyttelijöiden voimalla. 182-osaista sarjaa on näytetty kokonaisuudessaan useaan otteeseen Suomenkin televisiossa. 

Sarja perustuu Laura Ingalls Wilderin päiväkirjoihin. Laura läheisineen eli 1880-70-luvun Minnesotassa.  

Oikea Laura Ingalls Wilder.

Melissa Gilbert, Laura Ingalls Wilderin näyttelijä.

Näyttelijäkaartia uusimmissa tuotantokausissa. Lauran hahmo on 
viimeisissä tuotantokausissa jo aikuinen. Näyttelijä on pysynyt 
samana koko sarjan ajan.

Uunituore  9. tuotantokauden DVD-boksi.

Nahistunut koppura

Yksi jos toinenkin on miettinyt varmasti, mikä ihme siinä on kun mainoksessa hampurilainen näyttää täydellisen mehevältä ja ryhdikkäältä, mutta eteemme lyödystä kääröstä paljastuu vääjäämättä nahistunut, littana, sanalla sanoen ruma hampurilaisen irvikuva. 

  

 Nam? Tämmöinenkin ylläri paljastui käärepaperista tässä taannoin.

  

Noh, nyt McDonald's päästää meidät näkemään, kuinka mainoskuvia oikein otetaan ja kuinka meitä poloisia pikaruokakulttuurin uhreja huijataan. Vai huijataanko? Otetaan selvää Mäkkärin tekemältä videolta: 

  

  
Kuvattavan hampurilaisen työvaiheisiin käytetään monin verroin enemmän aikaa, kuin myytäviin tuotteisiin. Jopa ketsuppi ruiskutetaan erikseen näyttämään mahdollisimman houkuttelevalta tursuillessaan hampurilaisen välistä, suolakurkkuja asetellaan ja juustoa muotoillaan käsittämättömän pikkutarkasti. Kaikkien ainesosien on oltava näkyvissä. Lohduttavaa on, että ainakin kyseessä on tismalleen samat ainekset, kuin ne, mitä suuhun mätämme. 

  

  

Henriikka 

 

Never say no to Panda!

Panda ei jätä koskaan kylmäksi. Hämmästyttävän toimiva egyptiläinen mainos on kiirinyt naurattamaan netinkäyttäjiä ympäri maailman. Se markkinoi Panda-juustoa. Harmillisesti me täällä kaukana emme pääse kokemaan tuon ihmeellisen juuston makukirjoa.  

  

Tässäpä hervottoman hauskan mainossarjan top 5!

  

 

Otetaan vertailukohteeksi vielä oma suomalainen Pandamme: 
 

  

  

  
Tämä Panda on 1960-70 -luvulta
  

   
Henriikka
 

Parsakaalin tuho

Kun aikoinaan muutin kotoa omilleni osaksi epämääräistä kommuunia, jouduin törmäyskurssille täysin uudenlaisen ajatuksen kanssa. Minua pidettiin uusavuttomana. Syy ei suinkaan ollut siinä, etten olisi osannut kuoria perunoita tai vatkata kermasta vaahtoa, saati loihtia mureita sisäfileepihvejä kera kermaisen pippurikastikkeen ja parsakaalipiiraan, ei. Minä osasin kaiken tuon. Syyksi riitti yksinkertaisesti se, etten osannut käyttää mikroaaltouunia. Niin, tuota keittiön palvottua keskipistettä. Ketään ei liikuttanut, jos joku ei osannut käyttää oikeaa uunia. Sitä pidettiin vain normaalina.

 

Meillä ei lapsuudenkodissani ole mikroa, ei astianpesukonetta tai edes vedenkeitintä. Ensimmäinen kahvinkeitinkin rantautui taloon vasta toissa jouluna. Mutta me pärjäämme, kiitos kysymästä, me pärjäämme loistavasti! Muille ihmisille tilanteemme tuntuu olevan paljon mieltä raastavampaa. Olemme tottuneet pesemään astiat käsin, olemme tottuneet käyttämään uunia ja hellaa ja päätä ruokaa laittaessa, olemme myös tottuneet hakemaan perunat ja porkkanat omalta maalta, tomaatit ja kurkut omasta kasvihuoneesta ja tekemään piparitaikinankin alusta asti itse, ei siinä ole mitään hirvittävän mystistä.

  

Mikä on sen sukupolven kohtalo, jolla tulee sanasta ananas ensimmäisenä mieleen tölkki? Mihin on maailma porskuttamassa, jos parikymppinen pariskunta on pulassa astianpesukoneen mennessä rikki? Tavallinen kotiruoka näyttää olevan erittäin ten minutes ago ja kaappitilan vallanneet valmiiksi raastetut pizzajuustot ja aivan käsittämättömät purkistaan räjähtäen sinkoilevat tölkkicroissantit tuntuvat suorastaan pilkkaavan nurkassa nököttävää parsakaalia. Valmiskaakaoiden valtakunnassamme elintarviketeollisuuden ihmeet painostavat ihmispolot ylenpalttiseen laiskuuteen.

Keittiö, mitä me sinulla enää teemme? Suotta kalliita neliöitä tuhlaillaan. Nopeutta, helppoutta, vaivattomuutta. Tehokasta, tehokasta, tehokasta. Minä annan parsaparalle vielä mahdollisuuden. Todellisuus on se, että tänäänkin tulen viettämään keittiössäni aikaani vähintään tunnin ruokaa valmistaen. Hidasta ja tylsää? Joskus sitäkin, mutta ainakin tiedän, mitä suuhuni mätän.

Olen erittäin iloisesti yllättynyt laajempaakin suosiota saaneesta ns. kotoilu-trendistä. Asioita - ruokaa, vaatteita, käyttöesineitä, yms. - on alettu tekemään entistä enemmän itse, omin käsin, tietoisina siitä, minkälaisten raaka-aineiden kanssa ollaan tekemisissä. Voi osittain olla blogikulttuurinkin ansiota, että kotoilu on kasvattanut suosiotaan huimasti. Toivottavasti ilmiö pitää pintansa.

    
 

Henriikka

   

Suomalaiset japanilasten tv-ruuduilla

Japanilaiset rakastavat suomalaisia. Sitä tosiasiaa on alettu antaumuksella hyödyntämään myös Japanin mainosbisneksessä. 

Viime syksynä kuvatussa Woodpecker Filmin tuottamassa mainosduossa markkinoidaan japanilaista vatsalääkettä. Jos katsoo ja kuuntelee oikein tarkkaan, voi huomata jälkimmäisen mainoksen lopussa "Oisku taberu, sin seruberun" jälkeen keskimmäisen siskon toteavan "Olen suomalainen!" Mitenkähän tuo on käännetty japaniksi... Jotenkin niin liikuttavan tökerö tapa pointata, että nimenomaan nuo iki-ihanat suomalaiset meille markkinoi tätä vatsalääkettä. Ihanan japanilaista. 

Todella mahtavia mainoksia!

 

Selbelle - Couple & Three Sisters from Woodpecker Film on Vimeo.

Henriikka 

  

Alaston hanuri nyt ja huomenna

Suuria sisällöttömiä sanoja

  

Sydneyläinen elokuvakoulun lehtori Mike Jonesin ihannemaailmassa ollaan ajan hermoilla. Hän kertoo haastattelussa toivovansa, että hänen oppilaansa Sydneyssä oppisivat hallitsemaan mahdollisimman monet tekniset keinot tuottaa kuvaa ja ääntä. Sinänsä tavoittelemisen arvoinen ajatus, mutta hänen suurieleisten pohdintojen joukossa huomaan pyöritteleväni mielessäni montaa muttaa.

    

Ärsytys valtaa mielen. Loputonta tekniikan ylistystä. Hah, sitähän me olemme kuulleet koko pienen ikämme kun satuimme syntymään kehityksen kehtoon. Loputon kehittyminen suuntaan ja toiseen. Kehitämme ja kehitymme, mutta mitä varten?

    

Suomalainen elokuvateollisuus on tällä hetkellä nähdäkseni tekniseltä osaamiseltaan riittävän laadukasta sisällön tasoon nähden. Miksi heittäisimme loputtomasti rahaa ja voimavaroja silkkaan tekniikan hiomiseen? Kuvataksemme vähän paremmalla laadulla ja vielä vähän terävämmin sitä samaa tavallista kurjempien ihmisten tavallista kurjempaa kärsimystä viinoineen ja irtosuhteineen Samuli Edelmannin siellä täällä nenille hyppivästä takalistosta puhumattakaan? Siinä se Suomen valttikortti tuntuu kaikessa alastomuudessaan olevan. Surullista. 

  

Häjyt, perinteinen suomalainen elokuva:
Tavallista kurjempien ihmisten tavallista kurjempaa kärsimystä.
Viinan, irtosuhteiden ja Samulin alastoman hanurin tyyssija.

Viime vuosien tavoitteena on ollut suomalaisten elokuva- ja tv-tuotantojen määrän kasvattaminen, viennin parantaminen, digitaalisen teknologian laajamittainen käyttöönotto, markkinoinnin kehittäminen, kansainvälistyminen, jne. Tavoitteet ovat suuria ja kurkottelemisen arvoisia, mutta keinot niiden saavuttamiseksi tuntuvat olevan hukassa yhdeltä jos toiseltakin elokuvantekijältä. Haasteena on oppia synnyttämään raikkaita ideoita ja ravistella ne esiin synnyttäjistään. Me suomalaiset emme voi olla kaikki samasta puusta veistettyjä. Kuitenkin suomalaiset elokuvat antavat ymmärtää, että juuri näin olisi. Se on kohtuuttoman väärin. 

   

Bisnestä

    

Perheestä on tullut riesa, kodin lämmöstä on jäljellä tunteeton termi, omistusasunto. Vanhukset ja sairaat ovat yhteiskunnan kuonaa. Viidakon laki on tullut yhteisvastuun tilalle. Kiire hallitsee arkea. Lapsissa piilee toivon kipinä. Kuka tahansa viisivuotias pikku Iida tietää, montako tikkaria euron kolikolla saa ja millä hinnalla tikkari kannattaa päiväkodissa myydä eteenpäin, jotta siitä irtoaa mahdollisimman suuri voitto. Elämästä on tullut bisnestä. Ja joskus niin idealistinen elokuvateollisuuskin on jo ajat sitten antautunut ikuisen tuoton tavoittelun pirullisen oravanpyörän armoille. Tässä vaiheessa minä haluan aloittelevana elokuvantekijänä niellä ylpeyteni, ennen kuin päädyn tukehtumaan siihen. Heikkous on synti. Minä olen syntinen.

    

Tuskin klassikkomusikaali Singin’ in the Rainia (1952) tehtiin nokka pystyssä vedoten pelkästään huikeaan tekniseen taitoon. Ei, siinä ei todellakaan vedottu siihen, vaikka tekniikka olikin varmasti sen ajan huippuluokkaa. Suurenmoisuus perustuu tarinan nöyrään voimaan, näyttelijäntyöhön, huikaiseviin koreografioihin ja lauluesityksiin. Elämykseen. Tekniikka on ollut apuväline, jolla on tallennettu tekijöistä ammennettu upeus, siinä kaikki. Tuskin tekijät itsekään olivat projektia aloittaessaan tietoisia siitä, minkälaisen tulevan mestariteoksen äärellä työskentelevät. Tuskin he päällimmäisenä laskelmoivat, kuinka suuri voitto milläkin liikesarjalla ja kuvakulmalla saataisiin. Ei, he eivät tehneet bisnestä. He seurasivat intohimoaan. Jokaisesta kuvasta paistaa ideoimisen ja tekemisen riemu. 

  

Yli 50 vuotta myöhemmin tehty suomalainen täysin laskelmoidunoloinen ja sillä totaalisesti pilattu musikaalielokuva, Jos rakastat, on suoranainen häpeäpilkku elokuvahistoriassa. Singin’ in the Rainin kaltaiset teokset ovat hiipumassa olemattomiin yhä teknologisoituvassa nykyisyydessä ja tulevaisuudessa. Kuinka monta Mikko Leppilampea tasapaksuine roolisuorituksineen tarvitaan, ennen kuin tajuamme astua elokuvan sisällön laadun parantamisen saralla uskaliaan, mutta välttämättömän harppauksen eteenpäin?

    

  

  

Sateenkaaren pää

  

Elämme ikuista välivaihetta. Toteammeko ikinä: Tässä se on. Tässä on kaikki ja muuta emme tarvitse. Emme tarvitse sitä aarretta sateenkaaren päästä, sitä ikuista ”parempaa”. Meillä on taito ja meillä on valta ja voima toteuttaa. Se riittää. Mike Jones pyrkii ravaamaan tekniikan kannoilla, mutta ehkä me sen sijaan voisimme pysähtyä keskittymään, opettelemaan tätä hetkeä, edes pienen hengähdyksen ajan. Ja aivan oikeasti, jäisikö kukaan paitsi mistään, jos jokin tulevaisuuden 6D-mikälieteknologia jää keksimättä? Voisimmeko kaivata jotain, jota emme välttämättä osaa nykytekniikan valossa edes kuvitella mahdolliseksi? Tuskin.

      

Lars von Trierin mestariteos Dancer in the Dark riemastuttaa nuorta elokuvantekijää sillä tosiasialla, ettei se rehvastele teknisellä suoriutumisella. Joidenkin väitteiden mukaan elokuva on kuvattu halvoille mini DV–nauhoille. Mieleeni ei tule toista yhtä syvästi tunteella ladattua elokuvaa, yhtä vahvasti läsnäololla sykähdyttäviä kohtauksia ja yhtä koskettavaa tarinaa.

      

Olen varma siitä, että suomalaisen elokuvan tasoa on mahdollista parantaa huimasti jo lähivuosien aikana. Käsikirjoitusten laadun on parannuttava, samoin näyttelijänohjauksen. Ei ole mahdotonta, että suomalainen elokuva alkaisi tuottaa suorastaan sillä tarmolla, joka olisi vähintäänkin suotavaa elokuvateollisuuden säilymisen ja rohkeammankin laajentumisen kannalta. Ryhtiä sisältöihin on saatava ja mielellään pian. Ehkä näin tulevillekin elokuva- ja tv-alan ammattilaisille piisaa töitä tällä epävakaalla alalla. 

    

Elokuvantekijöiden on aika avata silmänsä ja huomata, mikä on tärkeää suomalaiselle yhteiskunnalle juuri nyt. Läsnäolo. Tämä hetki. Sitä ei enää ole.

    

Henriikka

  

Pedofiilin päiväuni

Mom, am I beautiful? 
  

Meistä kukaan ei varmastikaan ole onnistunut välttymään joka rakosesta silmille hyppelehtivältä pikkulasten kauneuskilpailutrendiltä. Huoh, sietämätöntä. Kuitenkin, jostain käsittämättömästä syystä me katsomme noita dokumentteja jotka käsittelevät lapsimissejä, luemme juttuja... Taidamme olla inhoelämysten parhaita kavereita. Parilla klikkauksella minäkin onnistuin löytämään läjäpäin surullista settiä pikkumissukoista: 
 

" Vasta 3-vuotias Savanna Jackson käy kuukausittain suihkurusketuksessa. Hänen äitinsä Lauren Jackson on vienyt tyttärensä kauneussalonkiin rusketettavaksi siitä lähtien, kun lapsi oli 2-vuotias.
  

Yhdysvaltojen Michiganissa asuva Savanna tarvitsee äidin mukaan rusketusta lasten kauneuskilpailuita varten, joihin tyttö osallistui ensimmäisen kerran jo 10-kuukautisena. Idean tekorusketuksen hankintaan Lauren sai, kun hän näki kisoissa toisella kilpailijalla tasaisen päivetyksen.
  

- Haluan tyttärelläni olevan parhaat mahdollisuudet voittaa, muilla ei saa olla epäreiluja etuja. Nykyään ruiskurusketus on hitti lähes kaikilla kilpailijoilla. Sitä paitsi, Savanna rakastaa itsekin tummempaa ihoaan, Lauren Jackson selittää. "
  

Tästä uutioi Iltalehti. Lauren-äiti haluaa jutussa myös painottaa, ettei hän aio viedä harrastusta liian pitkälle. Ikään kuin kuukausittainen suihkuruskettaminen tai pienen tytön meikkaaminen ylipäätään ei olisi jo valovuosia liian pitkällä! 

 

" - En koskaan edes harkitsisi Savannalle kauneusleikkausta tai Botox-pistoksia. Hän käyttää jo enemmän meikkiä kuin minä, äiti toteaa The Sunissa. "
  

Täältä voi käydä lukemassa koko jutun ja katsomassa äidin ja suihkurusketetun tyttären kuvan.

Täältä voi käydä kurkkaamassa pientä prätkätyttöä, joka on muuten sama kuin taannoisen Pretty Woman -huorakohun pikkumissi.

Täältä voi käydä kauhistelemassa muksua, joka on varustettu tekotissein ja -takapuolin!

 

Miksi? 

Miksi nämä äidit haluavat muokavata lapselleen näin kieroutuneen maailmankuvan? Miksi he haluavat kertoa lapselleen, että vain olemalla kaunein - vaikka tässäkin tapauksessa kauneus on mitä ilmeisimmin katsojan kummallisessa silmässä - voi menestyä?
  

Vaikea käsittää. Tässä vielä pari videopätkää lasten kauneuskisoista:

 

Jälkimmäisellä videolla pienimmät lapset ovat tuskin oppineet kävelemään! 
  

En haluaisi sanoa tätä ääneen, en haluaisi edes ajatella tätä, mutta eikö tämä kaikki ole kuin suoraan pedofiilin märästä päiväunesta?
  

Miksi tämä pieni lapsi on tällätty näyttämään kolmekymppiseltä?

   
Little Miss Sunshine
  

Olive alias Abigail Breslin 10 vuotiaana.

Pienen hyväntuulisen vastaiskun pikkulasten kauneuskilpailuille luo elokuva Little Miss Sunshine (2006). Elokuvassa seitsemänvuotias Olive-tyttö saa tietää pääsevänsä mukaan kauneuskilpailuun ja hän lähteekin koko erikoislaatuisen perheensä voimin matkaamaan Uudesta Meksikosta Kaliforniaan keltaisella pikkubussilla. Matkan loputtomista kommelluksista huolimatta poppoo pääsee kuin pääseekin perille ja Oliven on aika osallistua kauneuskilpailuun. 
  

Little Miss Sunshine -kilpa samannimisessä elokuvassa.

Muut kilpailuun osallistuvat pikkutytöt ovat täydessä tällingissä paksuine pakkelikerroksineen, äärettömän pitkine tekoripsineen ja kalliine asuineen, mutta Olive ei moisia hepeneitä huoli. Kalman kalpea Olive aikoo lampsia tekorusketuksessa ja glitterissä kylvetettyjen muksujen rinnalla lavalle punainen uimapuku päällään, silmälasit nenällään, ilman meikkejä ja kampauksia. Osa perheestä tajuaa Oliven nolaavan pian itsensä ja päätyvän todennäköisesti kanssakilpailijoiden armottoman pilkan kohteeksi, kun ei ole laittautunut samalla tavoin överisti kuin muut lapsukaiset. He yrittävät taivutella Oliven jättämään kilpailun sikseen, ennen kuin ehtii mennä lavalle nöyryytettäväksi. Oliven äiti kuitenkin toteaa, että Olive saa olla Olive, hän on kaikista paras omana itsenään.  
  

Little Miss Sunshine -elokuva on kepeän viihdyttävä, mutta todellisuudessa pikkumissien kilpailu vääristyneiden kauneusihanteiden maailmassa on kovaa ja stressaavaa puuhaa. 
  

Sydämestäni toivon ettei tämä kamala villitys rantaudu Suomeen.

Voit seurata Lapsimissit -dokumenttisarjaa  Liviltä, katso tarkemmat lähetysajat täältä.
 

  
  

Henriikka
  

Hitlerin tositelevisio

Natsidiktaattori Adolf Hitler oli tositelevisio-suunnitelmiensa kanssa kovasti aikaansa edellä. Hän huomasi televisiossa, ja ennen kaikkea tositelevisiossa piilevän mittaamattoman propaganda-arvon jo 1930-luvulla. Hitler halusi luoda ohjelman Hans ja Gelli –nimisen pariskunnan jokapäiväisestä arkielämästä. Tuon sarjan voimin hän olisi opettanut kansalleen ”oikeaoppista arjalaista elämää”. Hitlerin suunnitelma ei ehtinyt saada tuulta siipiensä alle ennen kuin liittoutuneet jo valtasivat Saksan.

 ”Voimme näyttää, mitä haluamme. 

Luoda todellisuuden, jota Saksan kansan täytyy jäljitellä.”

Josef Goebbels, natsien propagandaministeri

Hyi.

Mielen valtaa hullu ajatus: Haluaakohan joku tänäkin päivänä piilosyöttää aatteita poloiseen alitajuntaamme tositelevision välityksellä. Ehkä usuttaa meidät omaksumaan Big Brother –tyylinen vastuuton elämäntapa? Vai tulisikohan meidän ottaa vaikutteita Viettelysten saaren loputtomista parinvaihto-orgioista? Niin tai näin, noillakin sarjoilla on katsojia, jotka ilman huolen häivää imevät niistä käyttäytymismalleja ja soveltavat näkemäänsä surutta omaan elämäänsä. Olkaamme valppaina ystävät.

Hitlerin suunnitelmista voi lukea lisää täältä.

Yritän nyt sulkea Hitlerin pois mielestäni. Yrittäkää tekin. Tulee vain paha mieli muuten.

Henriikka

Extreme Cribs

Viimeaikoina huomioni on koukuttanut taidokkaasti sellainen MTV Finlandin sarja kuin Extreme Gribs. Idea on simppeli: Ihmiset, jotka ovat käyttäneet koteihinsa aivan järjettömästi vaivaa ja jostain aivan ihmeellisistä sfääreistä kumpuavaa mielikuvitustaan, pitävät esittelykierroksen talossaan. Yksi jakso kestää vajaa puolituntia, siihen mahtuu juuri sopivasti kolmen talon esittelyt. 

Jos jostain MTV:llä pidän, niin ennen kaikkea tyylistä tajuta ohjelmien sisällön vaatima minuuttimäärä. Tuntuu että Suomessakin - varsinkin sisustusohjelmissa - kymmenen minuutin juttu venytetään usein väkisin tunnin ohjelmaksi, turhauttavaa katsoa sellaista jaarittelua. Extreme Cribsissä leikkaustempo on riittävän ripeä, juuri kun edellisen talon parissa ehtii jo vähän nuupahtaa, siirrytään seuraavaan. Hyvää viihdettä, loistavia ja ihanan övereitä ideoita, ihan niin kuin Amerikassa on tapana.  

Extreme Cribsiä voipi seurailla MTV:llä arkisin klo 15.15-15.40.

Voit kurkata ohjelman kotisivut täältä.

Tässäpäs muutamia Extreme Gribsissä esiteltyjä asuntoja:

The Shark House

The Stonehouse

The Shiphouse

The Shiphouse 2

Orchid House

Orchid House 2

Realityn tulevaisuudennäkymiä

Jäin vielä pyörittelemään päässäni tuota tositelevisioteemaa.

Uusia kanavia syntyy koko ajan. Ohjelmia tarvitaan jatkuvalla syötöllä. Tosi-tv on halpaa. Sitä voi tehdä suuria määriä kohtalaisen pienellä vaivalla. Esimerkiksi US-television draaman tuotantohinta saattaa olla noin 1,5 milj/tunti, mutta realityn vain 200 000/tunti. On siis todennäköistä, ettei tositelevisio ole liukenemassa keskuudestamme mihinkään ainakaan ihan lähiaikoina. Sori vaan laatudraamanystävät, en minäkään riemuissani ole. 

Oletteko tulleet ajatelleeksi, minkälaista realitya telsumme tuuttaa vuosien päästä. Emme ehkä tyydykään enää harmittomiin eläinohjelmiin, jossa söpöjä koiranpentuja pelastetaan viemäreistä. Emme ehkä jaksakaan tuijottaa eristettyyn taloon majoitettuja entuudestaan toisilleen tuntemattomia alkoholisoituneita ihmisiä enää päivästä toiseen… Alammeko vaatia uudenlaista rouheutta aina äärimmäisyyksiin asti?

The Truman Show

Vuonna 1998 tehty Jim Carreyn tähdittämä elokuva Truman Show alkaa tuntua jo melkein huolestuttavan realistiselta tulevaisuudennäkymältä tositelevisiokentällä. Elokuvassa kolmenkymmenen kieppeillä huiteleva päähenkilö Truman saa selville olevansa osa jättimäistä tositelevisiokoneistoa. Eikä ihan mikä tahansa pikkuinen osanen, vaan päähenkilö. Kaikki ihmiset hänen elämässään – vanhemmat, ystävät, jopa vaimo - paljastuvat huijareiksi, näyttelijöiksi, jotka ovat vain noudattaneet ennalta määrättyä käsikirjoitusta jo kolmenkymmenen vuoden ajan. Truman Show’ta varten on rakennettu jättimäinen kuvausstudio, jonne Trumanin kotikaupunki on lavastettu. Kaupunki on saarella ja Trumania on pienestä pitäen peloteltu vedestä, jotta hänen ei tekisi mieli lähteä tutkimaan kaupungin ulkopuolista elämää.

Ympäri maailmaa ihmiset seuraavat vastaanottimistaan suorana lähetyksenä sekä Trumanin arkipäiväistä elämää että rankempia koettelemuksia valheiden alkaessa hiljalleen paljastua.

Voisiko näin käydä oikeassa elämässä? Voisiko joku tuotantojätti keksiä tekevänsä maailmankuulun sarjan, jonka päätähti ei edes tiedä esiintyvänsä siinä? Miljardibudjetin piilokameraohjelma rakennettuna yhden ihmisten ympärille. Miljoonien katsojien riemuksi. Viihteeksi. Kuinka pitkälle televisioteollisuus on valmis menemään viihteen nimissä?  Ihmisoikeussopimusten yli? Jo vain, se surullinen rajapyykki on jo saavutettu. Ensimmäisenä räikeästi Aasiassa.

Nasubi

Japanilainen Nippon-TV alkoi tuottaa tositelevisiosarja Nasubia 90-luvun lopulla. Siitäpä ei ihan mikä tahansa harmiton komedia tullutkaan. Tomoaki Hamatsu –niminen mies arvottiin hakijoiden joukosta mukaan ”showbisnes-työhön”. Pahan kerran höynäytetty miesparka pakotettiin elämään eristetyssä huoneessa niin kauan, kunnes saisi kokoon miljoona jeniä. Rahankeruu hoitui osallistumalla postikorteilla erilaisiin kilpailuihin ja raha-arvontoihin. Huoneessa ei ollut mitään mukavuuksia, ei edes vaatteita miehelle. Ainoa asia, josta hän sai seuraa, olivat sanomalehdet, joista hän etsi arvontoja. Kun Tomoaki Hamatsu vihdoin ylsi rahatavoitteeseen, hänet vapautettiin huoneesta. Miespolo ehti jo huokaista helpotuksesta, kunnes huomasi olevansa kaukana kotoa Etelä-Koreassa ilman rahaa, ilman vaatteita. Hänen seuraava tehtävä oli jälleen kerätä rahaa ja selviytyä kotiin Japaniin. 

Reppana. 

Toivon todella, että katsojalukutavoitteet saavutetaan tulevaisuudessakin kohtalaisen harmittomalla viihteellä, ettei mitään tuollaista pääsisi enää tapahtumaan.

Henriikka 


ps. The Truman Show on loistava leffa, suosittelen!