Alaston hanuri nyt ja huomenna

Suuria sisällöttömiä sanoja

  

Sydneyläinen elokuvakoulun lehtori Mike Jonesin ihannemaailmassa ollaan ajan hermoilla. Hän kertoo haastattelussa toivovansa, että hänen oppilaansa Sydneyssä oppisivat hallitsemaan mahdollisimman monet tekniset keinot tuottaa kuvaa ja ääntä. Sinänsä tavoittelemisen arvoinen ajatus, mutta hänen suurieleisten pohdintojen joukossa huomaan pyöritteleväni mielessäni montaa muttaa.

    

Ärsytys valtaa mielen. Loputonta tekniikan ylistystä. Hah, sitähän me olemme kuulleet koko pienen ikämme kun satuimme syntymään kehityksen kehtoon. Loputon kehittyminen suuntaan ja toiseen. Kehitämme ja kehitymme, mutta mitä varten?

    

Suomalainen elokuvateollisuus on tällä hetkellä nähdäkseni tekniseltä osaamiseltaan riittävän laadukasta sisällön tasoon nähden. Miksi heittäisimme loputtomasti rahaa ja voimavaroja silkkaan tekniikan hiomiseen? Kuvataksemme vähän paremmalla laadulla ja vielä vähän terävämmin sitä samaa tavallista kurjempien ihmisten tavallista kurjempaa kärsimystä viinoineen ja irtosuhteineen Samuli Edelmannin siellä täällä nenille hyppivästä takalistosta puhumattakaan? Siinä se Suomen valttikortti tuntuu kaikessa alastomuudessaan olevan. Surullista. 

  

Häjyt, perinteinen suomalainen elokuva:
Tavallista kurjempien ihmisten tavallista kurjempaa kärsimystä.
Viinan, irtosuhteiden ja Samulin alastoman hanurin tyyssija.

Viime vuosien tavoitteena on ollut suomalaisten elokuva- ja tv-tuotantojen määrän kasvattaminen, viennin parantaminen, digitaalisen teknologian laajamittainen käyttöönotto, markkinoinnin kehittäminen, kansainvälistyminen, jne. Tavoitteet ovat suuria ja kurkottelemisen arvoisia, mutta keinot niiden saavuttamiseksi tuntuvat olevan hukassa yhdeltä jos toiseltakin elokuvantekijältä. Haasteena on oppia synnyttämään raikkaita ideoita ja ravistella ne esiin synnyttäjistään. Me suomalaiset emme voi olla kaikki samasta puusta veistettyjä. Kuitenkin suomalaiset elokuvat antavat ymmärtää, että juuri näin olisi. Se on kohtuuttoman väärin. 

   

Bisnestä

    

Perheestä on tullut riesa, kodin lämmöstä on jäljellä tunteeton termi, omistusasunto. Vanhukset ja sairaat ovat yhteiskunnan kuonaa. Viidakon laki on tullut yhteisvastuun tilalle. Kiire hallitsee arkea. Lapsissa piilee toivon kipinä. Kuka tahansa viisivuotias pikku Iida tietää, montako tikkaria euron kolikolla saa ja millä hinnalla tikkari kannattaa päiväkodissa myydä eteenpäin, jotta siitä irtoaa mahdollisimman suuri voitto. Elämästä on tullut bisnestä. Ja joskus niin idealistinen elokuvateollisuuskin on jo ajat sitten antautunut ikuisen tuoton tavoittelun pirullisen oravanpyörän armoille. Tässä vaiheessa minä haluan aloittelevana elokuvantekijänä niellä ylpeyteni, ennen kuin päädyn tukehtumaan siihen. Heikkous on synti. Minä olen syntinen.

    

Tuskin klassikkomusikaali Singin’ in the Rainia (1952) tehtiin nokka pystyssä vedoten pelkästään huikeaan tekniseen taitoon. Ei, siinä ei todellakaan vedottu siihen, vaikka tekniikka olikin varmasti sen ajan huippuluokkaa. Suurenmoisuus perustuu tarinan nöyrään voimaan, näyttelijäntyöhön, huikaiseviin koreografioihin ja lauluesityksiin. Elämykseen. Tekniikka on ollut apuväline, jolla on tallennettu tekijöistä ammennettu upeus, siinä kaikki. Tuskin tekijät itsekään olivat projektia aloittaessaan tietoisia siitä, minkälaisen tulevan mestariteoksen äärellä työskentelevät. Tuskin he päällimmäisenä laskelmoivat, kuinka suuri voitto milläkin liikesarjalla ja kuvakulmalla saataisiin. Ei, he eivät tehneet bisnestä. He seurasivat intohimoaan. Jokaisesta kuvasta paistaa ideoimisen ja tekemisen riemu. 

  

Yli 50 vuotta myöhemmin tehty suomalainen täysin laskelmoidunoloinen ja sillä totaalisesti pilattu musikaalielokuva, Jos rakastat, on suoranainen häpeäpilkku elokuvahistoriassa. Singin’ in the Rainin kaltaiset teokset ovat hiipumassa olemattomiin yhä teknologisoituvassa nykyisyydessä ja tulevaisuudessa. Kuinka monta Mikko Leppilampea tasapaksuine roolisuorituksineen tarvitaan, ennen kuin tajuamme astua elokuvan sisällön laadun parantamisen saralla uskaliaan, mutta välttämättömän harppauksen eteenpäin?

    

  

  

Sateenkaaren pää

  

Elämme ikuista välivaihetta. Toteammeko ikinä: Tässä se on. Tässä on kaikki ja muuta emme tarvitse. Emme tarvitse sitä aarretta sateenkaaren päästä, sitä ikuista ”parempaa”. Meillä on taito ja meillä on valta ja voima toteuttaa. Se riittää. Mike Jones pyrkii ravaamaan tekniikan kannoilla, mutta ehkä me sen sijaan voisimme pysähtyä keskittymään, opettelemaan tätä hetkeä, edes pienen hengähdyksen ajan. Ja aivan oikeasti, jäisikö kukaan paitsi mistään, jos jokin tulevaisuuden 6D-mikälieteknologia jää keksimättä? Voisimmeko kaivata jotain, jota emme välttämättä osaa nykytekniikan valossa edes kuvitella mahdolliseksi? Tuskin.

      

Lars von Trierin mestariteos Dancer in the Dark riemastuttaa nuorta elokuvantekijää sillä tosiasialla, ettei se rehvastele teknisellä suoriutumisella. Joidenkin väitteiden mukaan elokuva on kuvattu halvoille mini DV–nauhoille. Mieleeni ei tule toista yhtä syvästi tunteella ladattua elokuvaa, yhtä vahvasti läsnäololla sykähdyttäviä kohtauksia ja yhtä koskettavaa tarinaa.

      

Olen varma siitä, että suomalaisen elokuvan tasoa on mahdollista parantaa huimasti jo lähivuosien aikana. Käsikirjoitusten laadun on parannuttava, samoin näyttelijänohjauksen. Ei ole mahdotonta, että suomalainen elokuva alkaisi tuottaa suorastaan sillä tarmolla, joka olisi vähintäänkin suotavaa elokuvateollisuuden säilymisen ja rohkeammankin laajentumisen kannalta. Ryhtiä sisältöihin on saatava ja mielellään pian. Ehkä näin tulevillekin elokuva- ja tv-alan ammattilaisille piisaa töitä tällä epävakaalla alalla. 

    

Elokuvantekijöiden on aika avata silmänsä ja huomata, mikä on tärkeää suomalaiselle yhteiskunnalle juuri nyt. Läsnäolo. Tämä hetki. Sitä ei enää ole.

    

Henriikka